Loppuun palanut enkeli.

Tämä enkeli kuuntelee, lintujen laulua. Sulkee silmänsä ja voisipa pois kokonaan nukahtaa. Kääntää katseensa lattiaan. Laulu heikentyy, ystävät hylkää. Hänet on vangittu, suljettu häkkiin, jalkaan asennettu kahle, kahle tuskan. Kipu on viiltävä. Kahleet painaa, mielesi livistää halki kukkakedon. Enkeli sulkeutuu kuoreensa, loppuu pian hento ääni kokonaan. Tuska kuuluu äänestäsi ja  pelkonasi on ikuinen elämä. Hengität niin hiljaa, kuin vain pystyt, pelkäät ahdistuksen varjoakin jo. Varjo kiitää ohitsesi useita kertoja, verisiä viivoja käsiisi luo. Eikö luoja sulle helpompaa oloa suo?
Loppu tuntuu olevan lähellä. Et jaksa enää, aioit alkaa ottamaan muita enkeleitä kiinni. Sanot kiitos ja anteeksi. Tyhjyys paistaa katseestasi, olet loppuu palanut enkeli.
Siellä missä ikinä oletkaan, pieni ihminen, kipu vain painaa, elämä on vain lyhyttä lainaa.  Kumpa osaisin sanoa jotain, mikä oloasi auttaa, mutta ei. Sanat ei riitä tuskaasi kertomaan. Katseestasi näkyy lause, auta minua.
Olet enkeli joka on kaikkia auttanut. Mutta kuka oli sinun rinnallasi kun tarvitsit apua?

nimetön 8

Eikö ole mitään pelättävää? 

Hävitty taistelu silmieni edessä.

Tunteet kuopattu, niin syvälle maan alle kuin vaan voi.

Muurasin sydämeni umpeen. 

Sielun sirpaleet heitetty roskan lailla pois.

olenko nyt se robotti, miksi olen aina toivonut tulevani?

Kaikki sanoo että olen vain ihminen, mitäpä nyt kun en halua olla vain ihminen? Haluan olla kylmä, tunteenton siis, en kestä elämääni näin. 

Mä annoin sut pois, pääsit musta eroon, vaikkemme kumpikaan sitä halunneet. Sillä hetkellä sieluni kuoli, kun laitoin oven kiinni, kuinka jäit hädissäsi hyppimään ovea vasten. Muille olit ehkä "vain koira" minulle paljon enemmän. Paras ystävä, unelma. Joka on nyt sirpaleina.

Kuoleman syli

Tie, niin pitkä ja kivinen, haarautuu kolmeen suuntaan. Suoraan jos jatkan johtaa luokse kuoleman, toinen johtaa elämään ja kolmas johtaa jonnekin tuntemattomaan, tai paikalla oloon, koska se tie päättyy siihen. Jäljelle jää jatkaa suoraan kuoleman syliin, tai kärsimysten polku. Kumman valitsen? Risteyksessä olen seissyt jo pitkään. Otanko askeleen kohti kuoleman syliä? Vai astunko kärsimyksen tielle, tielle elämän? Olen jo ennenkin leikkinyt kanssa kuoleman, nyt olkoon leikin viimeisen aika. Jatkan suoraan, kuoleman kanssa leikkimään. Jos voitan tän leikin, siirryn kärsimysten polulle.
Kuolema vastassa seisoo, toivottaa tervetulleeksi. Käsipäivää sanotaan. On aika leikki aloittaa. Kivi-paperi-sakset on leikin nimi. Valitsen paperin, kuolema sakset. Peli on sillä selvä. Kuolema saattaa minut rantaan, kuiskaa korvaani kuinka toimia täytyy.
Astun veteen, hyytävän kylmään, ei enää murhetta huomisesta. Kaivan partaterän taskusta, viillän viillon, veri virtaa kuin punaviini pullostaan. Nyt on aika astua viimeiset askeleet. Keho alkaa kangistua raajoista ja niin valahdan meren pohjaan. Sieluni nousee kehostani, joka kerrankin hymyilee. Lennän luokse enkeleiden, tähdeksi muutuin. Taivaalla loistaa taas uusi tähti, se olen minä. Toivon antavani näin jollekin iloa. Olen nyt tähti. Ikuisuuteen asti.

Perhonen

Perhonen, värikäs kantaa surullista sanomaa. Hän ulkoa värikäs kuin sateenkaari on, mutta sisin musta kuin yö.

Totuus alkaa paljastua, väri sateenkaaren kadota. Synkkyys paistaa läpi kauniin sateenkaaren. Syksyinen sade huutoo pois värit kauniit, pisara pisaralta värit tippuu pois, ja näin, perhonen totuuden joutuu näyttämään. 
Se haluaisi olla edelleen se kaunis ja värikäs, mutta synkkyys, sisältä paistaa. Mustemmaksi kuin yö, perhonen muuttuu, kun ystävänsä korpin, yötäkin mustemman tapasi. Perhonen ja korppi, kuin yö ja päivä, ovat nyt yhdessä ikuinen yö. 
Ei valoa kumpikaan enää näe. 
Yhdessä istuvat ja katsovat auringon laskua. 
Musta pahan olon perhonen, minua riivaa, mielessäni vain.
Perhonen on vain kuvaus, ulkoa kaunis mutta sisin voi olla mustaakin mustempi. Totuus ei ole ulkokuori, istu alas ja kuuntele minua hetki, en ole kiveä, enkä ole kunnossa. Katso silmiini ja kysy mikä on totuus. Kun vastauksen annan, usko se, katso kulissien taakse ja kaiva totuus esiin.
Auta mua? Mä en selviä tästä.

Suojelua

Noidaksi itseäni haukun, 
kerrankin kun joku haukkumisistani pitää paikkaansa.

Rituaaleja teen, uskon Jumaliin ja Jumalattariin. 

Hiljaa mielessäin huudan "Defendo Ego!" kun paniikki iskee. Se on latinaa ja tarkoittaa suojelkaa minua.
Hyvät henget, varjelkaa polkuani, suojelkaa tietäni.
Mä olen NoitaTyttö, 
tahdon teille vain hyvää, muistan teitä kun rituaalin seuraavan teen.
Nyt pyydän hyvät henget teidän matkaan, suojelkaa näitä viattomia ihmisiä! 

 

Kaivo

Kun menneisyys liikaa painaa,
Mä tahdon silmäni sulkea, lopullisesti.
Ikiuni, houkuttaa. 
Kyyneleet silmiin jäätyneet,
Katkaisenko ajan ja paikan kahleet?
Menneisyys aaveena seuraa. Päästää irti siitä yritän, turhaan.
Vajoaa kuilun pohja syvemmäksi,
Tämä ei kuilu enää ole, tämä on kuin kaivo. Seinät on liukkaat, enkä ylös kiivetä voi. Voin vain armoa rukoilla, huutaa apua, niin kovasti kuin vain voin.
Sitten sinä tulit, kaadoit kaivoon vettä lisää. Ja lisää. Näin kuvainnollisesti. Todellisuudessa tulit ja haukuit, painoit minut maanrakoon. Täällä minä yksin murehdin, itkisin jos voisin, mutta ei edes jäiset kyyneleet silmiin nouse. 

Lasimieli osa 2

Hävittyjä taisteluita, liian monta.

Osuneita luoteja, joita sanoiksi vaan kutsutaan.

Osuneita nyrkin iskuja, sanoja vaan nekin.

Lasinen mieli, särkynyt, moneen osaan.

Sirpaleiksi isketty, hajotettu liian monta kertaa.

Kukaan ei ota tosissaan, eikä lasimieli suutaan avata uskalla.

Hylätyksi pelkää joutuvansa. Järki jo hylkäsi, jäljelle jäi vaan hulluus.

Hulluus repii mielen seiniä, riekaleiksi pieniksi.

Lasimieli rikki, kuin lekalla lyöty.

Hakattu melkein hengiltä, sanoilla vain.

Hiljaa varpaillaan kulkee, hiipii vain siksi, ettei kukaan häntä huomaisi. Sanoilla hakkaisi.

Sanat sivaltavat puukon lailla, pelkoa ruokkien, paniikkia lietsoen.

Lasimieli aikoo askeleen viimeisen ottaa, reunalla kuilun tanssien.

Sanoista teoiksi, kuiskaa hiljaa. Astuu veteen, hyytävän kylmään.

Pakenee todellisuutta, kuoleman hellään huomaan.

Kukaan ei tiedä, auta ei puhuminen enää tähän päätökseen.

Lasimieli ranteensa auki viiltää, veri valuu, niin kuin punaviini pullostaan.

Veri värjää veden ympäriltä kauniin punaiseksi,

Taas tämä taikatemppu, hän hymähtää.

Piirrät metallilla, jälki on punaista.

Tänä maagisena yönä, syttyi taivaalle uusi tähti.

Kylmä vesi kangistaa, ja hiljaa ote elämästä lipeää.

Ja näin, Lasimieli sai siivet.

Lensi pois,

Tähdeksi muuttui.

Anteeksi heikkouttaan pyytää, 
itkee aina kun vettä sataa maanpäälle.
Niinhän ne enkelit tekee.